Alkuun voisi todeta, että Kalle kasvaa varsin järkyttävällä vauhdilla. Se on jo minun kokoiseni ja elämä sen kanssa olisi jo varmasti melko mahdotonta, mutta onneksi mokoma on hieman aikuistunut ja rauhoittunut ja sitä myötä lopettanut minun perässäni roikkumisen.

Tästä on jo aikaa, mutta meidät kiikutettiin Kallen kanssa 24.2. kissanäyttelyihin Lahteen.

Minä en suoraan sanoen pidä lainkaan niistä tilaisuuksia, ainut hyvä puoli on se, kun tuomari kaiken sen lääppimisen jälkeen kehuu ja antaa minun hetken paistatella omassa erinomaisuudessani. Ja siihen ne hyvät puolet sitten jääkin.

Jo menomatka oli yhtä tuskaa, eikä mami edes huomannut, että minulla oli pahoinvointia. Mitä se oikein tekee, minuunhan sen päähuomion pitäisi keskittyä.

Näyttelypaikalla, tuttuun tapaan, minut lykättiin pieneen ja epämukavaan (ja varsin alkeelliseen) häkkiin makaamaan melkein koko päiväksi. Kalle oli jossain ihan teillä tietämättömillä, enkä minä nähnyt sitä ennen kotiinlähtöä.

Lopputuloksena, minä sain sertin (enää yksi niin saavutetaan premiorin kunniakas arvo), olin tuomarin paras ja sitä myötä näyttäydyin myös paneelissa. Kallelle lankesi myös värin paras, tuomarin paras ja näin ollen poika pääsi myös maistamaan heti näyttelymenestystä ja nautti ihailusta paneelissa. Eli voin todeta, että me olemme tuon Kallen kanssa varsin hienoja kissoja. Paitsi että minä olen tietysti hieman hienompi.

Muutama kuva tähän perään.

Minä näyttelyhäkissä odottamassa, että jotain tapahtuisi. Ei tapahtunut. Tuo sininen viltti muuten ilmestyi lämmittämään minua vasta sen jälkeen, kun olin jo asettunut mukavasti häkkiin ja sitä paitsi mokoma viltti haisi vieraalle. Mami sen jostain raahasi.

Kalle kaltereiden takana. Pentukin huomasi, että totuus on kovempaa kuin kuvitelmat ja näyttelyelämä ei ollutkaan niin kivaa, hyvistä tuloksista huolimatta.

Kalle tuomarin arvosteltavana, tosin kuva on liikahtanut aika pahastikin. Mamin vika, sen työ olisi kuvata meidät mahdollisimman edustavasti, tuollaiset tärähdykset eivät kerta kaikkiaan käy laatuun.